Vanha virsi

Vanha virsi
Elävän veden virrat. Evankeliumijuhlat Virroilla 2016.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Armon kerjäläisellekin armo riittää

Monesti tulee ajateltua ja joskus ääneenkin murjaistua, että niillä uskovaisilla, jotka ovat aina olleet luterilaisia, ei varmaan ole mitään ongelmia. Siis ainakaan hengellisessä elämässä. He ovat tasapainoisia kristittyjä ja vain lepäävät armossa.

No, en tietysti itsekään aivan tosissani usko tuohon. Mutta haluaisin kuitenkin tietää, miltä tuntuisi, jos olisi aina ollut luterilainen ja ehkä vielä koko ikänsä pyörinyt evankelisessa herätysliikkeessä ja kuullut armon sanaa. En kuitenkaan koskaan tule tietämään, miltä se tuntuisi, koska menneitä ei pysty muuttamaan.

Muistan, kun nuorena, luterilaisen lapsuuden ja teini-iän jälkeen, tutustuin vapaakirkollisiin ja lähdin heidän toimintaansa mukaan. Ihmettelin, kun joillain uusilla ystävilläni oli niin outoja ongelmia. He pohtivat koko ajan, kelpaavatko he, riittävätkö he, riittääkö armo heille, ovatkohan he oikeasti uskossakaan - ei, eivät he varmaan ole... He oikein kaivelivat itseään ja omaa sisintään: katsoivat itseensä, eivät Jeesukseen.

Mutta vuosia kului ja minusta tuli aivan samanlainen. Eikä mikään määrä armon julistusta kai koskaan tule sitä muuttamaan. Jatkuvasti sitä miettii, ettei tällainen varmaan ole mikään uskovainen ja miten sitä oikeastaan pitäisi elää, että olisi oikea uskovainen. Ja miten pitäisi elää, että armo riittäisi ja että varmasti pelastuisi.

No, kyllä vapaissa suunnissakin armoa julistetaan. Mutta ainakin minä ehdin vuosien varrella kuulla myös aimo annoksen vaativaa julistusta ja lukea vaativia kirjoja. Voi, ne kirjat varsinkin!! Miten onnistuinkin lukemaan juuri kaikkein pahimmat kirjat? Sellaisten jälkeen tuntuu, ettei mikään riitä oikeasti. Vaikka kuinka yrittäisi, ei onnistu ylittämään rimaa eikä täyttämään mittaa. Pitäisi olla joku superuskovainen, että kelpaisi Jumalalle ja että armo riittäisi.

No, eihän armoa kylläkään voi ansaita. Jos sen voisi ansaita, ei se mitään armoa olisi. Sehän on se Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. Se tulee lahjana, aivan ilmaiseksi, sille kurjalle luuserille, josta ei ole mihinkään. Virressä sanotaankin ihanasti: "Armo kuuluu sulle juuri, sulle raukka kurjinkin, vaikka rintaas tuska suuri raastaa liekein polttavin...."

Tiedän, että tätä blogia seuraa myös ainakin joitain ystäviä vapaista suunnista. Heiltä pyydän anteeksi, mutta en malta olla sanomatta, että jo kasteessahan meidän yllemme puettiin se Kristuksen lahjavanhurskaus. Meidän mustuutemme päälle vanhurskauden valkoinen vaate. Sanotaanhan Raamatussakin, että kaikki te, jotka olette kastetut, olette Kristuksen yllenne pukeneet. Kun Kristus on meidän yllämme, ei Jumala näe meidän syntejämme, vaan ne on annettu ja annetaan meille anteeksi, olivat ne sitten vaikka veriruskeat! Jumala näkee meidät Jeesuksessa pyhinä ja puhtaina. Ja Jeesus on paitsi vanhurskautemme, myös meidän pyhityksemme.

Kun kyllästytän ehkä jotkut lukijat kirjoittamalla "aina siitä iankaikkisesta armosta", niin se johtuu juuri siitä, että itseäni tässä yritän saada uskomaan, kun itse olen armon tarpeessa! Ja jospa joku muukin täällä tarvitsisi vähän armoa, jos ei oma uskonelämä ole aivan niin erinomaista??

Ja kun itsellä on hätä pelastuksesta ja siitä, riittääkö armo, eipä sitä niin monesta muusta asiasta jaksa kiinnostua. Armon kerjäläiseksi tässä on tultu, vaikka en körttiläinen olekaan. Mutta riittää se armo kerjäläisellekin!

4 kommenttia:

  1. "Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun." Jes. 43:1
    Tuommoinen jae tuli mieleeni:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin ihana jae! :) Muuten kun kirjoitin noista vapaista suunnista, niin siellähän on tietysti paljon erilaisia paikallisseurakuntia. Itse kun asuin useammalla paikkakunnalla ja olin monessa mukana, niin näin sekä armollisia että ahdistavia seurakuntia.

      Poista
  2. Noinhan se menee. Minulla on ollut samanlainen tie. Kirjoitin kerran blogiini Jumalan rakkaudesta ja vuodatin siihen kaiken vuosien varrella kertyneen iloni ja luottamukseni. Sain kohta palautetta siitä, että ei Jumala kaikkia rakasta, ei sellaista voi heti kättelyssä noin vain luvata. Koko se ihana varmuus romahti, poistin päivityksen ja aloin kysellä, oletko sinä Jumala rakkaus vai ei? Kukaan ateisti ei ollut saanut kovilla sanoillaan luottamusta horjutettua, mutta uskonystävät onnistuivat siinä vartissa. No on se varmuus palannut, mutta ei ihan niin hersyvän onnellisesti kuin aiemmin. On tuollakin varmasti tarkoituksensa, opin taas siitäkin jotakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, sehän oli ihan kamala kokemus! Miten ihmiset voivat noin romuttaa toisen uskon? Minäkin kaipaan sitä, miten joskus nuorena olin onnellinen armosta. Nykyään jos erehdyn pari minuuttia uskomaan armoon, niin jo alkaa taas epäilyttää!

      No eihän se pelastus onneksi tunteista ole kiinni, että eiköhän heikollakin uskolla perille päästä. Uskon kohde Jeesus pelastaa, ei meidän oma uskomme :)

      Poista