Vanha virsi

Vanha virsi
Elävän veden virrat. Evankeliumijuhlat Virroilla 2016.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Suru

Nyt se on todistettu, että kyllä nettituttuihin ja -ystäviinkin voi kiintyä. Leppoisa Facebookin selaamiseni katkesi tänään äkkiä kuin seinään, kun siellä kerrottiin, että Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista Airola oli eilen kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen. Ja hän oli vain 30-vuotias.

Nuoren ihmisen äkillinen ja yllättävä kuolema järkyttää niin, että olen itkenyt varmasti enemmän kuin joitain vanhana kuolleita sukulaisiani. En koskaan tavannut Kristaa henkilökohtaisesti, mutta hänen blogistaan välittyi kuva ihanasta ja sydämellisestä ihmisestä. Toivoin, että joskus vielä tapaisin hänet jossain kirjamessuilla, mutta en siis ehtinyt. Itse asiassa juuri ennen kuolemaansa hän ehti olla viikonloppuna Jyväskylän kirjamessuilla, jonne itsekin vähän suunnittelin lähteväni, mutta tuli sitten muita suunnitelmia.

Miten äkkiä voi elämä muuttua ja tapahtua peruuttamattomia asioita. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Ja siksi tuleekin mieleen, että voi kunpa me osaisimme elää jokaisena päivänä läheistemme kanssa niin kuin se olisi viimeinen päivä yhdessä. Vaikka ei sitä tietysti tarvitse noin joka päivä ajatella, mutta elää sen mukaan. Ainakin sen verran kuin se on mahdollista. Eihän sitä toki voi koko aikaa olla kylki kyljessä läheistensä kanssa, mutta voi tehdä toisille ilahduttavia tekoja ja sanoa hyviä sanoja. Ja myös viettää aikaa yhdessäkin eikä vain nenä älypuhelimessa - tai kirjassa, joka on minun toinen heikkouteni.

Näin ajattelen omalla kohdallani, että haluaisin osata antaa enemmän rakkautta - ja tehdä sen juuri tänään, ei sitten joskus. Kukaan meistä ei tiedä, onko meillä huomista. Mutta juuri tämä hetki meillä on. Ei säästetä huomiseen sitä, mitä voimme läheisillemme tehdä tänään.

Näissä tunnelmissa tänään, surullisin mielin, järkyttyneenä, sanattomana. Kiitos Kristalle kaikesta siitä, mitä hän meille muille lukutoukille antoi! <3 Ajatukseni ovat Kristan läheisten luona ja rukoilen heille voimia heidän suuren surunsa keskellä.

P. S. Tämä ei ole Kristan muistokirjoitus - en tuntenut häntä niin hyvin, että voisin sellaisen tehdä - vaan vain joitain omia järkyttyneitä ajatuksiani siitä, miten yllättäen kuolema voi tulla, jo nuorenakin...

Ja minä muuten olen se, joka itken tuntemattomienkin ihmisten hautajaisissa melkein enemmän kuin omaiset itse, niin että hävetä saa ja parempi olisi pysyä kotona. Mutta vähitellen tässä alan rauhoittua...

2 kommenttia:

  1. Puhutteleva kirjoitus... Nuoren ihmisen kuolema varsinkin järkyttää. Omaisia ja läheisiä eniten, mutta kyllä tämmöiset uutiset sivustakin kuultuna pistää miettimään, ettei kukaan seuraavaa hetkeään tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä sitä miettii, että mitä jos tuollainen tapaus tulisi omaan lähipiiriin. Joillekin se oikeasti tulee... ja jossain vaiheessa itse kullekin tulevat surun hetket jossain muodossa. Mutta että noin nuorena piti kuolla, se tuntuu kamalalta. Ja oli menetys monille, mutta varsinkin hänen läheisilleen...

      Poista