Vanha virsi

Vanha virsi
Elävän veden virrat. Evankeliumijuhlat Virroilla 2016.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Sydämen kyllyydestäkö


Loppukesästä aloin lukea Uutta testamenttia kreikaksi, mikä on edennyt hitaasti, mutta kuitenkin. Tässä kerran pääsin Matteuksen evankeliumin 12. lukuun, jossa sanotaan, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Se kreikan sana, joka on suomennettu kyllyydeksi, oli näköjään runsaus tai yltäkylläisyys - tai jotain sellaista, muistaakseni. Eli kun sydämessä on oikein paljon jotain, se vuotaa väkisinkin yli.

Mutta onko aina näin. Entäs me sulkeutuneet suomalaiset, jotka jätämme juuri syvimmät tuntomme puhumatta ja puhumme vain, että on ilmoja pidellyt. Helppohan Jeesuksen oli sanoa siellä Lähi-idässä, että sydämen kyllyydestä suu puhuu, koska varmasti juutalaiset näyttivät sekä tunteensa että ajatuksensa hyvinkin voimakkaasti. Ainakin näin voisi luulla - ainakin muut Lähi-idän kansat vaikuttavat olevan sellaisia. En tunne juutalaisia, joten tämä oli vain arvelua... Tai olenhan kauan sitten tuntenut yhden, ja hän kyllä sopi tuohon kuvaan.

Mitä tärkeämpi tai henkilökohtaisempi jokin asia taas on minulle, sen varmemmin hautaan sen syvälle sydämeeni. Ja uskonasiathan varsinkin ovat yksityisasioita täällä Suomessa eikä niillä saa häiritä ketään - se on niin syvään iskostettu meikäläisten mieliin, että se on taatusti mennyt selkäytimeen.

Siten kun lukee tuota jaetta, se herättää suurta syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Tässäkään asiassa en pääse loistamaan. Kaiken lisäksi raamattukurssilla luimme juuri torstaina Hesekielin kirjan kolmannen luvun, jossa on lisää syyllisyysjakeita. Jos minä sanon jumalattomalle sinun on kuolemalla kuoltava, mutta sinä et häntä varoita etkä puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen jumalattomasta tiestänsä, että pelastaisit hänen henkensä, niin jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. 

Kovaa tekstiä. Puhuimme sitten siitä, koskeeko tuo meitäkin vai oliko se suunnattu vain profeetta Hesekielille. Ja Hesekielillehän nuo sanat oli itse asiassa osoitettu, kun tuota lukua tarkemmin lukee. Me emme ole Vanhan testamentin profeettoja emmekä muutenkaan enää elä vanhan liiton aikaa. Ja kuka meistä voisi pelastaa kaikki jumalattomat ympäriltään ja kuka pääsisi taivaaseen, jos yksikin jumalaton olisi jäänyt syntiinsä ja hänen verensä vaadittaisiin meidän kädestämme... Onneksi tuo ei ole laki, joten se ei vaikuta pelastukseemme, mutta toki emme voi täysin vetäytyä vastuusta, vaan kyllä evankeliumin eteenpäin vieminen on lähetyskäskyn muodossa annettu meille kaikille.

Ja tietenkin voi sitten ajatella, että ehkä sydän ei vain ole tarpeeksi täynnä Jeesusta... Koska ainakin rakastuneena jopa sulkeutunut suomalainen heittäytyy kovin avomieliseksi ja puhuu rakkaastaan vähän liikaakin kaikille niille onnettomille, jotka vain joutuvat kuuloetäisyydelle. Eli onko meillä liian vähän rakkautta... Sekin ajatus herättää syyllisyyttä. Mutta onneksi näissäkin asioissa synnit ja epäonnistumiset voi saada anteeksi. Armo riittää.

Mutta sittenkin. Entä me introvertit... Kaikki eivät ole luonteeltaan suuria julistajia ja todistajia. Onko Jumalan valtakunnassa sysisuomalaiselle tilaa ja paikkaa ollenkaan...

Tästä kirjoittaa Susan Cain kirjassaan Quiet - The Power of Introverts in a World That Can´t Stop Talking. Tuo kirja on ehkä olemassa suomeksikin, mutta itse olen lukenut sen englanniksi. Siinä eräässä luvussa Cain kysyy, rakastaako evankelikaalien eli herätyskristillisten piirien Jumala introvertteja. Niissä piireissä kun oikeastaan mennään melko lailla ekstroverttien ehdoilla.

Cain tulee kirjassaan siihen tulokseen, että myös herkkiä ja mietiskeleviä ihmisiä tarvitaan. Mihin maailma yleensä joutuisi, jos kaikki vain puhuisivat eikä kukaan kuuntelisi. Tai jos kaikki kyllä puhuisivat, mutta kenelläkään ei vain olisi ajatuksia... Tai jos kaikki olisivat toiminnan ihmisiä, mutta kukaan ei miettisi. Maailmassa ei olisi taidetta eikä kauneutta ilman introvertteja, joissa on monia taiteilijoita. Introvertit pitävät puheita ja kirjoittavat kirjoja, joissa on syvällisiä ajatuksia. Ja niin edelleen.

Kyllä kaikkia eri luonnetyyppejä tarvitaan Jumalan perheessä eli Kristuksen ruumiissa. Jokaiselle on jotain luonteensa mukaista tehtävää. Mutta entäs sitten se jokaisen tehtävä eli kertoa evankeliumia. Sitäkin voi tehdä muutenkin kuin päällekäyvällä puhumisella. Jokainen voi keksiä omat keinonsa. Nykyään kun on Facebook ja blogit ynnä muut sometukset, moni introvertti pystyy siellä olemaan avoimempi kuin kasvotusten. Tästäkin Cain muuten kirjoittaa kirjassaan. Se ei muuten ole varsinaisesti kristillinen kirja, mutta siellä tosiaan oli vähän ajatuksia kristillisestäkin näkökulmasta.

Itse olen ratkaissut huonon evankeliointikykyni ongelman Facebookin ja blogien lisäksi niin, että olen ripotellut tiettyä mielestäni hyvää traktaattia kaikkialle missä liikun - ravintoloiden ja kahviloiden pöytiin, huoltoasemien vessoihin, junan penkille, kirjaston kirjojen väliin ja mihin milloinkin. Joten jos joskus jossain olet nähnyt traktaatin, jossa kysytään Missä vietät iäisyytesi, jos kuolet tänä päivänä - niin ehkä se on käyntikortti, joka kertoo, että Vanha Virsi was here...
Maailma introvertin silmin..

8 kommenttia:

  1. Meilläkin on joskus ollut puhetta tuosta, että voisi samalla tavoin jättää jonnekin jotain jonkun löydettäväksi... Ei vain ole muistettu sitä toteuttaa. Tuo syyllisyysjuttu on kyllä niin tuttua. Sitä niin helposti syyllistyy tekemisistä ja tekemättä jättämisistä tai sanomistaan tai vaikka ajatuksistaan. Mutta onneksi tämä ei ole meidän varassamme, muuten ei kellään olisi toivoa ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaan olisi kellään toivoa ilman Jeesusta, koska syntisiä tässä ollaan kaikki ja monessa asiassa epäonnistutaan. Suosittelen tuota jotain jonnekin -jättämistä, se on kaiken lisäksi ihan hauskaa. Se on vähän kuin että kylväjä kylvi siemenen eikä tiedä, miten se siellä lähtee kasvamaan... Varmaan aina joku kiinnostuu, vaikka eivät kaikki tietenkään.

      Poista
    2. Joskus on sattunut, että on jossain huoltoasemalla ollut jotain joka on matkalaista ilahduttanut ja joku on varmaan toiminut juuri noin kun oli puhe. Enää en vain yhtään muista millainen se näkemäni oli tai missä. Pitäisikin ryhtyä tuumasta toimeen ja varata taskuihin tai kassiin jotain:)

      Poista
    3. Harmi ettet muista tarkemmin mitä se näkemäsi oli, olisipa ollut mielenkiintoista tietää. Mutta kannattaa ryhtyä tuumasta toimeen...

      Poista
  2. Rakkaus ennen kaikkea, sitä mieltä olen ja aina rakkautta ei osoiteta sanoin vaan myös muilla tavoin ja rukoilla aina voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Raamatussakin puhutaan myös siitä, että heidät sanoittakin voitettaisiin. Ja rukous on hyvä.

      Poista
  3. Vanhemmistani toinen oli vahvasti ekstrovertti ja julistaja ja toinen hyvinkin introvertti ja sielunhoitaja, kummallakin oli siis aivan oma erinomainen tehtävä luonteensa mukaisesti :) Itse rukoilen monesti asiakkaideni puolesta, heidän siitä mitään tietämättä...


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, vanhempasi olivat tosiaan hyvä pari ja täydensivät toisiaan hienosti. Siinäkin nähdään, että meillä erilaisilla ihmisillä on eri tehtävät. Yksi istuttaa ja toinen kastelee, joku kylvää ja toinen niittää jne. jne. Onneksi jokainen saa olla omanlaisensa.

      Poista