Vanha virsi

Vanha virsi
Elävän veden virrat. Evankeliumijuhlat Virroilla 2016.

torstai 20. huhtikuuta 2017

"Armo kuuluu sulle juuri..."

C. O. Roseniuksen hartauskirjassa (Leipäset - Evästä vuoden jokaiselle päivälle) on taas ollut hyviä ajatuksia.

Eilisen kohdalla hän kirjoitti siitä, kuinka me kyllä uskomme, että Jeesus kärsi ja kuoli meidän ja maailman syntien puolesta, ansaitakseen meille armon. Mutta mitä sitten tapahtuu? Rosenius kirjoittaa:

"Mutta kun lopulta joudumme näkemään omien syntiemme paljouden ja alamme etsiä armoa, emme voikaan uskoa, että hän tahtoo antaa meille anteeksi, ilman että meidän itsemme täytyy ponnistella ja taistella taivuttaaksemme hänet siihen. Taivuttaa hänet antamaan anteeksi - hänet, joka on jo todistanut rakastavansa meitä palavasti ja että hän rakasti jo silloin, kun vielä olimme jumalattomia, syntisiä ihmisiä, kun meillä ei ollut tuoda mitään syntiuhriksi! Mikä kauhea epäusko, mikä pimentynyt ja sokea sydän, joka et anna meidän nähdä Herran ihanuutta!"

Tuttua ainakin itselleni. Aina joskus tai monestikin sitä sortuu kuvittelemaan, että Jumala pitää jotenkin ponnistelemalla taivuttaa antamaan anteeksi... mutta miten turhaa se on! Enemmän kai meissä itsessämme on taivuttamista uskomaan siihen armoon ja anteeksiantamukseen.

Rosenius jatkaa vielä, että jos Jumala kerran antoi Jeesuksen syntiuhriksi, niin aivan varmasti hän silloin tarkoittaa, että hän antaa anteeksi meidän syntimme.

Tämän päivän Roseniuksen tekstistä taas tässä osa:

"Näin se on ymmärrettävä: Kaikki paha, minkä huomaan itsessäni, arkuus ja ihmispelko, kärsimättömyys, viha ja saastaiset halut, on syntiä, joka ansaitsee rangaistuksen ja jota minun täytyy katua ja josta minun täytyy rukoilla voittoa. 

Mutta armo ja anteeksiantamus eivät horju vähääkään niiden tähden. Ne on minun osanani täydellisesti ja vähentämättömänä Kristuksessa, niin kauan kuin pitäydyn uskossa häneen. Tämä usko vaikuttaa minussa sellaisen mielenlaadun, että tuomitsen itseni, kärsin pahuudesta ja käännän mieleni asioihin, jotka ovat Hengestä. Tällä tavalla tunnustan ja tuomitsen itsessäni olevan synnin ja panen sen pois tässä elämässä. Mutta mitä omaantuntoon tai jumalasuhteeseeni tulee, minun tulee olla vapaa, kuin olisin jo taivaassa. Sillä juuri sellainen on asemani Jumalan edessä. Kun Jumala puhuu syntien anteeksiantamisesta ja sanoo, ettei yhtäkään syntiä lueta meidän syyksemme, hän ei leiki sanoilla. Hän on täydellisen ja jumalallisen tosissaan."

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Blogi täytti vuoden & pääsiäinen

"Nyt se suuri päivä koitti...!" eli eilen jo tarkkaan ottaen: pääsiäinen, ylösnousemusjuhla! Joku kylläkin kirjoitti jossain, että ortodoksit osaavat riemuita pääsiäisestä, mutta luterilaiset jäävät pitkäänperjantaihin. Kyllä siinä varmaan jotain perää onkin. Ainakin minun oli helpompi eläytyä Kristuksen kärsimyshistoriaan kuin nyt tähän voitonriemuun. Sellainen mollikristitty minä nyt vain olen...

Mutta tietysti iloitsen pelastuksesta ja armosta. Eikä se pelastus onneksi ole siitä(kään) kiinni, miten hyvin me onnistumme siitä riemuitsemaan. Se ei ole kiinni tunteista eikä teoista, ei mistään ansioista.

Lauantaina tämä Vanha Virsi -blogini täytti vuoden. Kaiken lisäksi juuri nyt pääsiäisenä olen lueskellut Mirjami Lähteenkorvan runoja, joista pidin joskus 1980-90 -lukujen vaihteessa lukioaikanani. En ollut ollenkaan muistanut, että yksi silloisista lempirunoistani oli nimeltään Vanha virsi!  Eli löysin nyt blogilleni "nimikkorunon" :) Vieläkin se runo kolahti, joten jaan siitä osan tässä blogini synttärien kunniaksi:

Vanha virsi

"Me sinua kiitämme, me sinua rukoilemme - "
Ylistysvirsi vanha soi läpi sielujemme,
rukous vanha holvikaton alla huminoi.
Ja sävel soi
kuin aallot syväin vetten
kohoten, hiljeten.
Taas selvään tunnen, etten
vajota, jäädä voi:
se virsi kannattaa,
se virsi kuljettaa,
sen virren vyöry turvallinen kohti Jumalaa
vie sydämen.

Ja samaa virttä veisaat siinä sinä,
samaa kuin minä,
ja virttä samaa koko kirkkokansa.
Kuin lämmin laine kulkein kulkuansa
se soljuu sydämestä sydämeen
vakaana, verkalleen...

Tuossa vain osa siitä. Mirjami Lähteenkorvan runokirjasta enemmän täällä:
https://kristittylukee.blogspot.fi/2017/04/mirjami-lahteenkorva-kuin-kukat-ja.html

Tämän blogin yhden vuoden taipaleella on ollut paljon bloggaamisen iloa ja intoa, mutta kylläkin myös blogiväsymyksen aikoja, jolloin ei ole ollut mitään sanottavaa eikä haluakaan sanoa mitään. Mutta ehkä juuri nyt ollaan taas parempaan päin menossa, toivottavasti ainakin.

Kiitos teille kaikille blogini lukijoille - ja kiitos kanssabloggaajille, joiden blogeja on vuorostaan ollut mukava seurata! Kevään valoa ja iloa teille kaikille!

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eilinen: pitkäperjantai

Ne jotka ovat Instagramissa, ovat ehkä jo nähneetkin pitkänperjantain kuviani ja mietteitäni. Minua harmitti, kun olin kiirastorstai-iltana liian väsynyt lähteäkseni messuun, samoin eilen aamulla. Siksipä päivällä kotona hiljennyin lukemalla läpi kaikki Kristuksen kärsimys ja kuolema -aiheiset virret virsikirjasta. Ja ne muuten puhuttelivat yllättävänkin voimakkaasti.

Niistä löytyi omia tuntoja siitä, miten aina sitä tahtoo luiskahtaa omille teilleen ja unohtaa Jeesuksen - ja miten juuri minäkin olin syyllinen siihen, että Jeesus ristiinnaulittiin. Oli myös paljon hyvää rukousta ja rohkaisua uskomaan armoon. Ja virsien kautta sai hiljentyä muistamaan Jeesuksen kärsimystä.

Suosittelen siis! Virsiä kannattaa sekä laulaa että lukea. Olenkin joskus täällä kertonut, että vanha isäni tapasi keinutuolissa istuskellessaan lueskella virsikirjaa - jopa niin paljon, että sen kansista kului väri puhki. Isältä ja äidiltä molemmilta olen itse saanut rakkauden virsiin - ja siitäpä tuo nimi Vanha Virsi sitten tulee! :)

Illalla onneksi jo jaksoin lähteä yhteen pitkänperjantain tilaisuuteen, ja kannatti mennä. Oli ihanaa, kun sai olla kirkossa, kuulla hyviä puheita ja vähän laulaakin niitä virsiä (tai veisata, miten vain!).

"Tein väärin, sinut tuomittiin ja vaivuit ristin alle.
Tein väärin, sinut rangaistiin ja vietiin Golgatalle.
Teen väärin aina uudestaan,
vaan, Kristus, kuljit kuolemaan.
Se uhri aina riittää." (virsi 62: 9)
Kotikirkkoni pitkäperjantai-illan hämyssä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Siunattua pääsiäistä sinulle!

Joskus vain muutama sana riittää. Ne voivat sanoa yhtä paljon kuin yksi pitkä saarna. Näin kävi eilen, kun luin Lauri Koskenniemen hartauskirjaa "Sinulla on koti". Hän kiteytti sen ajatuksen jotenkin näin: Minun syntini ei peitä armoa, vaan armo peittää synnin.

Niinhän se juuri on! Voisiko sitä paremmin sanoa? Vaikka me olisimme kuinka suuria syntisiä, armo on aina suurempi! Syntimme ei voi koskaan olla niin suuri, että se peittäisi armon. Sen sijaan armo peittää meidän syntimme -  joka päivä uudestaan.

Näiden ajatusten myötä haluan toivottaa kaikille oikein siunattua pääsiäistä!

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Hiljaisella viikolla

Miten monta kertaa voikaan joutua pettymään itseensä ja omaan surkeaan uskonelämäänsä? Näköjään aivan loputtomasti.

Tuntuu siltä kuin koko Suomen kristikansa viettäisi hiljaista viikkoa, pääsiäistä ja yleensä tätä koko elämää kristillisemmin kuin minä. Minäkin kyllä vilpittömästi aioin hiljentyä paastonaikana ja totta kai erityisesti hiljaisella viikolla - mutta: ei pysty, ei kykene. Miten se voikin olla niin vaikeaa?

Nuorena minulla oli taipumusta ylihengellisyyteen, mutta nykyään ongelmana onkin sitten alihengellisyys. Mistähän se johtuu, ettei oikein tasapainoista hengellisyyttä tunnu löytyvän? Onko se niin vaikeaa? Ovatko kaikki muut löytäneet sen?

Raamatun monista jakeista yksi, joka eniten kuvaa omaa uskonelämääni, on tämä kohta kylväjävertauksesta: "Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan, mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa" (Luuk. 8:14). Tuo jae puhuttelee minua joka kerta. Juuri toisaalta huolet ja toisaalta elämisen mukavuus ja nautinto vievät meitä ihmisiä kauemmas Jumalasta niin kovin helposti.

Minä itse esimerkiksi pidän nykyään sekä "maallista" että kristillistä kirjablogia. Mutta kuinka ollakaan, päivitän melkein koko ajan sitä maallista blogia, kun taas kristillisiä kirjoja en millään saa luettua, vaikka välillä yritän melkein pakottaa itseni siihen. Entistä syyllisempi olo tästä asiasta tulee, kun erään kristillisen kirjakaupan omistaja laittoi sen kristillisen kirjablogini linkin nettisivuilleen. Tulee tunne, että olisi pakko saada sinne blogiin jotain syntymään, mutta kun ei! Mikä on, etteivät hengelliset kirjat ja Raamattu maistu?

Hengellinen ruokahaluttomuus lienee sairaus sekin. Kun kaikki muu maistuu paremmin kuin Jumalan sana. Paavalin sanoin: "Minä viheliäinen ihminen!"

Nyt hiljaisella viikolla on onneksi mahdollista saada hengellistä ravintoa erilaisista tilaisuuksista. Olen jo käynyt palmusunnuntai-illan seuroissa ja eilen eräässä kirkkoillassa. Niissä olikin hyvät puheet ja laulut. Mutta pitäisi tietysti itsekin hoitaa omaa uskonelämäänsä jotenkin, ettei se aivan kuole pystyyn...

No, siksipä Jeesus tänne tuli, kun meistä ei ole eikä tule.

Niilo Tuomenoksa onkin sanonut näin: "Autuaita ne, jotka ovat kokonaan menettäneet oman kristillisyytensä ja joiden ainoa hengellisyys on Herra itse." Sama asia, josta Jeesus itse sanoi: "Autuaita ovat hengessään köyhät."

Sellaisena hengessään köyhänäkin saa tämänkin viikon aikana mennä ehtoollispöytään ja uskoa kaikki syntinsä anteeksi, koska Jeesus antoi ruumiinsa ja verensä meille elämäksi.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Ainaiset sankaritarinat...

Luin kerralla kahden päivän lehdet ja niissä oli kaksi juttua, joista tulin äkäiseksi ja tuli kova sanomisen tarve. Aiheena siis sankaritarinat, jollaisia kaikkien ihmisten tarinoiden kai pitäisi olla nykypäivänä. Amerikastako lienee tullut tuollainen ajattelu vai mistä?

Ensimmäisessä jutussa eräs henkilö kertoi sairaudestaan, jossa hänellä kylläkin on vain lievät oireet, vaikka ne monilla voivat olla paljon pahemmat. Mutta hänen sairautensa oli niin alkuvaiheessa, että siksikin varmasti näin, koska se tauti etenee vähitellen. Tiedän minäkin paljon tuosta sairaudesta, koska isävainajallani oli se - eikä se ollut mitään sankaruutta. Siihen sairauteen nimittäin lopulta kuollaan ja sitä ennen tulee dementiaa ja muuta mukavaa.

Joka tapauksessa tässä jutussa korostettiin minusta jotenkin ärsyttävästi sitä, miten tämä henkilö on pirteä ja harrastaa vähintään viittä eri urheilulajia, sairaus ei haittaa hänen elämäänsä mitenkään eikä hän "vello sairaudessaan".

No totta kai hän on pirteä eikä vello sairaudessa, koska oireet ovat niin lievät!!!! Tuli vain sellainen tunne siitä jutusta, että kaikkien sitä ja muitakin sairauksia sairastavien pitäisi olla yhtä reippaita, urheilullisia ja TERVEITÄ ennen kaikkea. Eikä "velloa sairaudessa". Että voi sinua surkeaa ja kurjaa luuseria, jos et ole kuin me reippaat sankarit etkä pärjää sairautesi kanssa.

Jostain kumman syystä noita lehtijuttuja tehdään aina tuollaisista sankareista, voittajista, kaiken kivun ja tuskan yläpuolelle nousevista ihmisistä. Joko heillä on lievät oireet tai sitten he ovat tosi sankarillisia ja hymyilevät läpi kyynelten, vaikka henki menisi. Ja jos joku on vahingossa ollut kuolemaisillaan, hän ei kuitenkaan olekaan kuollut, vaan on parantunut täysin terveeksi ja on nykyään suunnilleen jonkin urheilulajin Suomen mestari. Ja hänen mielestään myönteisellä ajattelulla kaikki muutkin sairaat paranisivat. Mutta hepä vain "vellovat sairaudessaan". Eli itseään saavat syyttää kaikesta.

MIKSI ei tehdä juttuja ihmisistä, joilla on oikeasti rankkaa ja jotka eivät selviä? Näillä pärjääjäjutuilla luodaan sellainen vaativa ilmapiiri, että jos vähänkään erehdyt olemaan heikko ja inhimillinen ja jos kärsit tässä maailmassa - mikä on täysin kiellettyä - niin sinussa on jotain vikaa. Ja että kaikkien pitäisi pärjätä täällä ja selvitä täydellisesti oman hienon elämänhallintansa kuvioista.

Toinen juttu oli lapsettomuudesta. Minullakaan ei tosin ole lapsia, mutta en siitä kärsi. Jutussa kuitenkin kerrottiin ihmisistä, jotka kärsivät siitä. Kuulemma heille sanotaan, että siitä ei saisi kärsiä. Ja lapsettomat keskenään vertailevat, kuka heistä on "tarpeeksi lapseton" ollakseen oikeutettu kärsimään. Ja jollekin on voitu sanoa, että "eihän sinulta ole edes kukaan kuollut".

Voi pyhä yksinkertaisuus! Kyllä ihmiset jaksavat joskus olla rasittavia. Kuka voi mennä toiselle määrittelemään, mistä tämä saisi ja voisi kärsiä ja minkä verran??? Kysynpä vain!

Tulee mieleen muistoja omasta nuoruudestani, kun sairastin vakavaa masennusta vuosien ajan ja olin todella pimeässä. Kukaan joka ei ole kokenut sitä, ei tiedä mitä se on - en minä itsekään enää osaa siihen täysin eläytyä. Se on jotain tuhatkertaisesti pahempaa kuin lievä masennus. Mutta muistanpa vain, että kerrankin eräs uupumuspotilas tuli sanomaan minulle, että koska sinulla ei ole ollut uupumusta, ei sinua mikään vaivaa. (Myöhemmin minulla muuten oli uupumus ja se oli paljon kevyempää, ainakin minulla! Mutta se taas oli vain oma kokemukseni...) Ja skitsofreenikko sanoi, että koska sinulla ei ole skitsofreniaa, ei sinua mikään vaivaa. Hah hah hah! Aivan samanlaista kilpailua kuin noilla lapsettomilla keskenään.

Mitä jos me emme menisi puuttumaan kenenkään heikkouteen, sairauteen, kärsimykseen jne. Emme vähättelisi sitä emmekä toisaalta vaatisi yli-ihmisyyttä sellaiselta, joka ei siihen kykene. Emmekä kuvittelisi tietävämme, miltä toisesta ihmisestä tuntuu tai miltä hänestä muka "pitäisi" tuntua.

Minä henkilökohtaisesti julistan olevani pieni ihminen ja antisankari, ja siksi olen aina pienen ihmisen puolella. Olen epäonnistunut monesti ja monella tavalla ja tulen epäonnistumaan vielä monta kertaa. Tervetuloa vain kerhoon mukaan kaikki muut antisankarit! Jeesuskin keräsi sellaisia ympärilleen. Hän ymmärsi aina parhaiten heikkoa ja kurjaa ihmistä - ja tekee niin yhä tänäkin päivänä.

"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat", Jeesus sanoi. Usein ne ns. "terveet" (joita ei kenties vain ole tarpeeksi tutkittu?) ja vahvat ihmiset ovatkin kaikkein kovimpia - ensinnäkään he eivät tarvitse apua, kun pärjäävät ilmankin, ja toiseksi he ovat tosi vaativia heikompia kohtaan. Nimimerkillä kokemusta on.

Mutta Jeesus ei vaadi. Hän ottaa pienen väsyneen lampaan olalleen ja kantaa, kun se lammas ei jaksa itse kävellä.

Ja toivon mukaan oma heikkous, kärsimys ja epäonnistumiset tekevät meistä ymmärtäväisiä ja inhimillisiä lähimmäisiä kanssakulkijoille.

P. S. Yksi juttu unohtui: en todellakaan halua vähätellä uupumusta tai lievää masennusta!!! Sellaisen kuvanhan tekstistäni ehkä voi saada. On minullakin nykyään joskus lieviä masennuksia eikä sekään mikään naurun asia ole. Ja uupumus voi jollain muulla olla paljon pahempi kuin se minulla oli.

Toivottavasti tekstiini ei jäänyt vieläkin jotain typeryyksiä, mutta en siis halua vähätellä kenenkään kärsimystä, koska siitähän juuri tässä kirjoitin, ettemme me voi mitata toistemme kärsimystä. Emmekä tiedä millainen kestokyky toisilla on. Joku voi kestää enemmän ja toinen ei kestä pieniäkään asioita. (Itse olen yleensä juuri se, joka ei kestä pieniäkään asioita.) Ennen kaikkea annetaan jokaiselle oikeus tuntea omat tunteensa!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Muuttumaton ja kestävä armo

Aioin jakaa tämän jo eilen, mutta jouduin keskeyttämään. C. O. Roseniuksen hartauskirjassa "Leipäset - Evästä vuoden jokaiselle päivälle" oli taas eilisen kohdalla hyviä ajatuksia. Jaan tässä alkuosan hänen tekstistään:

"Haluamme mielellämme uskoa sovituksen armoon, mutta mieluimmin vain silloin, kun tunnemme olevamme erityisen hartaita, kun olemme lukeneet, rukoilleet tai tehneet hyviä tekoja. Heti kun synti on päässyt yllättämään meidät tai olemme laiminlyöneet rukouksen ja tunnemme sydämemme kylmäksi - ja sehän on myös suuri synti - sovitus ei enää olekaan voimassa. Silloin on kuin meillä ei olisikaan pelastajaa ja puolustajaa. Tuntuu, kuin Kristus olisi tullut vain vanhurskaita varten ja tahtoisi palvella meitä vain silloin kun olemme sellaisia kuin meidän pitäisi olla. Mutta apostoli sanoo päinvastaista. Juuri meidän tehdessämme syntiä puolustaja palvelee meitä. Tästä näemme, että ihminen, joka on Kristuksessa, on loputtomassa ja kestävässä armossa. Se ei muutu meidän hurskautemme tai hurskauden puutteemme mukaan."

Voisiko sitä paremmin sanoa? Juuri tuosta usein löytää itsensäkin, että kuvittelee armon muuttuvan sen mukaan, miten "hyvin" tai huonosti on onnistunut omassa kristillisyydessään. On olevinaan helpompi uskoa armoon silloin, kun luulee joskus olevansa vähän hengellisempi. Mutta silloin sitä erehtyy yrittämään ansaita armoa, eikä kukaan meistä oikeasti ansaitse sitä. Mitkään tekomme tai "hyvyytemme" eivät riitä. Siksihän armo onkin armoa - Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.

Ja taas kun kokee syvästi oman syntisyytensä, silloin ei armo muka voi riittää tällaiselle. Mutta syntisiä vartenhan se juuri on! Juuri meitä varten, jotka emme pysty Jumalan edessä mitään ansaitsemaan.

Ja niinpä onneksi "joka aamu on armo uus". Aina saadaan uuden armon turvin lähteä uuteen päivään.

Tulee mieleen eräs laulu, josta pidin vapaissa suunnissa ollessani (se on Hengellisessä laulukirjassa):

"Sun armos varaan, oi Herra, jään,
kun ansiota en yhtäkään
voi tuoda Herra sun etehesi,
siis tuon mä syntisen sydämeni."

Tämä ei nyt liittynyt varsinaisesti palmusunnuntaihin, mutta hyvää palmusunnuntaita niille, jotka tämän tänään lukevat! Ja siunausta sinulle, luitpa tämän koska tahansa!